Tilanne on varsin visainen, koska kyse ei ole simppelistä juupas-eipäs-asetelmasta. Ensinnäkin yhteiskuntamme on riippuvainen talouskasvusta. Toiseksi Suomen talous on kasvanut hyvin nihkeästi viimeisen melkein 20 vuoden aikana. Kolmanneksi talouskasvu näyttää yhä kuormittavan luontoa niin ilmastopäästöjen kuin materiaalikulutuksenkin kautta. Kun nämä kolme tekijää laitetaan samaan kuvaan, syntyy jännite, josta on vaikea löytää yksinkertaista ulospääsyä.

– Meillä on tässä vaikea trilemma, Sitran pääekonomisti Matti Paavonen sanoo.

Trilemma tarkoittaa tilannetta, jossa on valittava kolmen vaikean, usein epäsuotuisan vaihtoehdon välillä, joista vain kaksi voi toteutua samanaikaisesti.

– Ongelmana on se, että ei ole mitään näkymää siitä, että julkiset tulot pystyisivät kattamaan julkiset menot. Ja kun katsomme julkisen talouden ongelmaa, niin pitkällä aikavälillä se on johtunut pikemminkin siitä, että veropohja ei ole kasvanut, kuin siitä, että menot olisivat kasvaneet erityisen nopeasti, Paavonen sanoo.

– Kun nimellisen BKT:n kasvu hidastui siitä reilusta neljästä prosentista, mihin me olimme tottuneet, tälle nykyiselle selvästi matalammalle tasolle, niin tulojen kasvu hidastui, ja verotulot eivät jaksa enää kattaa julkisia menoja.

Yhteiskunta on riippuvainen talouskasvusta ennen kaikkea siksi, että hyvinvointivaltion rahoitus perustuu kasvavaan veropohjaan. Kun talous kasvaa, yritysten voitot, palkat ja kulutus kasvavat – ja samalla kasvavat myös verotulot, joilla rahoitetaan julkiset palvelut kuten terveydenhuolto, koulutus ja sosiaaliturva.

Jos talous ei kasva, verotulot lisääntyvät hitaasti tai eivät lainkaan, vaikka menot kasvavat muun muassa väestön ikääntymisen vuoksi. Tällöin sama palvelutaso voidaan ylläpitää vain velkaantumalla, leikkaamalla menoja tai nostamalla veroja.

Kasvu tuo lisää resursseja ilman, että jokainen päätös muuttuu nollasummapeliksi, jossa yhden ryhmän etu on suoraan pois toiselta.

Suomen talouskasvun heikkous liittyy Paavosen mukaan ennen kaikkea tuottavuuteen. Noin 95 prosenttia Suomen pitkän aikavälin talouskasvusta on tullut tuottavuuden paranemisesta ja vain noin viisi prosenttia työvoiman määrän kasvusta. Koska työikäisen väestön määrä ei enää kasva samaan tapaan kuin aiemmin, talouskasvu riippuu entistä selvemmin tuottavuudesta.

Talouden hiipumista on usein selitetty etenkin Nokian romahduksella. Paavonen muistuttaa, että kännykkäliiketoiminta ajettiin lopullisesti alas vuoteen 2014 mennessä. Sen jälkeen sitä ei voi enää käyttää selityksenä talouskasvun puutteelle. Hänen tulkintansa on, että Suomesta on kadonnut paljon vanhaa liiketoimintaa, mutta tilalle ei ole ehtinyt syntyä riittävästi uutta korkean jalostusarvon tuotantoa.

Yksi tuttu selitys on myös se, että perinteinen metsäteollisuus joutui digitalisaation puristukseen, kun paperin kysyntä väheni. Korkean jalostusasteen tuotteiden sijaan nykyään valmistetaan paljon muun muassa sellua.

Paavosen mukaan tämä heijastaa laajempaa ongelmaa: talouden tuottavuuden heikkenemistä. Hän nostaa esiin havainnon, joka hänen mukaansa kuvaa rakennemuutosta poikkeuksellisen selvästi.

– Metsätalous tuottaa enemmän arvonlisää kuin metsäteollisuus. Eli se, että kaadetaan puita, tuottaa enemmän arvonlisää talouteen se, että puuta jalostetaan metsäteollisuudessa, Paavonen sanoo.

Muutos näkyy myös kansantalouden tilastoissa. Vielä 2000-luvun alussa metsäteollisuus tuotti vajaat kuusi prosenttia ja finanssikriisiä ennen 3,5 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun nykyisin osuus on Tilastokeskuksen kansantalouden tilinpidon mukaan noin puolitoista prosenttia.

Samaan aikaan metsien rooli ilmastopolitiikassa on muuttunut. Paavonen huomauttaa, että Suomen metsät, jotka pitkään toimivat merkittävänä hiilinieluna, eivät enää käytännössä lisää nielua.

Trilemman piinalliseen luonteeseen siis kuuluu, että suo siellä, vetelä täällä. Jos kasvua pyritään kiihdyttämään perinteisin keinoin, luonnonvarojen käyttö usein lisääntyy ja ympäristökuormitus kasvaa.

Periaatteessa talouskasvu voisi olla ekologisesti kestävää. Olennaiseksi kysymykseksi nousee, millaista kasvua tavoitellaan ja millaisin ehdoin. Voiko talous kasvaa niin, että luonnonvarojen käyttö ei kasva samassa tahdissa – tai jopa vähenee? Tätä kutsutaan irtikytkennäksi, mikä tarkoittaa talouden kasvua ilman vastaavaa materiaalisen kulutuksen lisääntymistä.

Tällä hetkellä irtikytkentä ei näytä toteutuvan.

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (kok.) kysyy vastakysymyksen heti haastattelun alussa: ”mikä talouskasvu”. Hän haluaa haastaa nykyisiä talouden mittareita ja johdattaa keskustelun siihen, mistä puhumme, kun puhumme talouskasvusta. Yleensä kasvua mitataan bruttokansantuotteella.

– BKT mittaa rahavirtoja. Ei rahavirtojen mittaamisessa ole periaatteessa mitään vikaa, Pietikäinen sanoo.

– Mutta otetaan tästä kärjekkääksi esimerkiksi Talvivaara tai jokin ongelmajätettä kuljettava yritys. Ne tekevät kansantalouteen tulosta. Ja jos esimerkiksi ongelmajäteyritys kippaa jätteensä yhteiskunnan vastuulle, niin jonkun pitää se maksaa ja siivota. Mutta sekin kasvattaa kansantaloutta, koska se työllistää.

Vastaavanlaisena esimerkkinä hän nostaa sotateollisuuden, joka on osittain pystynyt pitämään Venäjän taloutta pystyssä.

– Jos seurataan pelkästään rahavirtoja, niin se ei anna oikeaa kuvaa siitä, mikä on hyödyllistä ja mikä haitallista, Pietikäinen sanoo.

Lisäksi hän muistuttaa, että keinotekoinen pelaaminen osake- tai johdannaismarkkinoilla voi lisätä rahavirtojen liikettä valtavasti.

– Tällainen rahoitusmarkkinoiden kasvu, luottoekspansio, ei näy välttämättä mitenkään reaalitaloudessa. Sen myötä kenelläkään ei ole enempää ruokaa tai lämpöä tai edes kännyköitä.

BKT-mittari syntyi aikana, jolloin talous oli yksinkertaisempi. Nykyisessä monimutkaisessa taloudessa mittari on osoittautunut monessa mielessä vanhentuneeksi.

– Ongelmana on se, että sen kautta saamme osittain väärää informaatiota talouskasvusta. En väitä, että kokonaan, mutta osittain, Pietikäinen sanoo.

– Bruttokansantuotteesta emme pysty näkemään taseen vähentymistä.

Tällä hän viittaa siihen, että jos luontopääomaa käytetään tai kulutetaan nopeammin kuin se uusiutuu, yhteiskunnan kokonaisvarallisuus pienenee, mutta talouskasvun mittari BKT ei huomioi tätä.

– Jos esimerkiksi Suomen metsävarat vähenee, meidän pääoma pienenee. Jos meidän biodiversiteetti heikkenee, niin sama juttu.

Talouden näkökulmasta nämä ovat pääoman kulumista – aivan kuten koneen tai rakennuksen kuluminen. Mutta koska BKT ei laske luonnonpääoman muutosta, nämä menetykset eivät näy taloudessa negatiivisena lukuna.

Bruttokansantuotteen heikkoudet tunnetaan taloustieteilijöiden piirissä, mutta maailmanlaajuisessa käytössä olevaa mittaria on vaikea korvata. Tilalle on yritetty kehittää fiksumpia mittareita, joiden perusteella voisi arvioida luonnon kuormittumista ja esimerkiksi hyvinvointia. Muutosta ei ole odotettavissa nopeasti.

Vaikka talouden mittareiden muuttaminen on hidasta, Pietikäisen mukaan politiikassa on silti käytännöllisiä työkaluja, joilla taloutta voidaan ohjata kestävämpään suuntaan jo nyt. Euroopan unionissa tätä työtä tehdään parhaillaan. Tarkoituksena on luoda yhteinen kehikko, jonka avulla taloudellista toimintaa voidaan arvioida nykyistä laajemmin. Pietikäinen vertaa tätä yritysmaailman kirjanpitosääntöihin: kyse on ennen kaikkea yhteisesti sovituista käytännöistä.

– Se on sopimus siitä, miten asioita arvostetaan ja miten niitä mitataan, jotta tietoja voidaan vertailla keskenään.

Keskeinen ajatus on, että talouden mittarit eivät jäisi pelkäksi tilastoksi, vaan ne vaikuttaisivat konkreettisesti politiikkaan. Pietikäisen mukaan uusia mittareita pitäisi käyttää esimerkiksi EU:n budjettien ja rahastojen ohjaamisessa sekä investointipäätöksissä.

Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että rahoitus ohjautuisi helpommin hankkeisiin, jotka vähentävät päästöjä, säästävät luonnonvaroja tai parantavat energiatehokkuutta. Samalla yrityksiltä vaadittaisiin enemmän tietoa toimintansa ympäristövaikutuksista.

– En usko enää poliittisiin deklaraatioihin, kuten YK:n ilmastopolitiikkaan tai EU-komission julistuksiin. Ne on hyvä pitää hengissä, mutta niiden ohjausvaikutus on aika heikko, Pietikäinen sanoo.

Julistuksien sijaan hän luottaa siihen, että muutosta syntyy ennen kaikkea talouden ohjausjärjestelmien kautta.

– Jos me saadaan talouden ohjausjärjestelmiin mitattua tietoa, niin markkinat toimivat sen mukaisesti, Pietikäinen sanoo.

Hänen mukaansa talouden suunta ei muutu pelkillä poliittisilla puheilla, vaan sillä, miten rahavirrat ohjautuvat. Kun ympäristövaikutukset sisällytetään talouden mittareihin ja raportointiin, ne nivoutuvat samalla tavalla osaksi yritysten taloudellista päätöksentekoa kuin kustannukset, tuotot ja riskit.

Päivänpolitiikka typistyy usein tulipalojen sammutteluun. Akuutit ongelmat pitävät kaikki niin kiireisinä, ettei pitkän aikavälin suunnitelmiin jää energiaa. Lyhyen aikavälin taloudelliset paineet menevät helposti ympäristöhuolien edelle.

– Pitkällä aikavälillä haluaisimme, että meillä olisi planeetta myös meidän lapsille. Ja lyhyellä aikavälillä haluamme, että mummot ja papat hoidetaan, Sitran Matti Paavonen sanoo.

– Päätöksenteossa keskitytään usein ensin julkisen talouden ongelmiin. Meillä on niin iso huoli hyvinvointiyhteiskunnasta, että priorisoimme tätä lyhyen aikavälin ongelmaa.

Paavonen vertaa tilannetta muihin kriiseihin, joissa politiikan suunta on muuttunut nopeasti vasta pakon edessä. Koronapandemian aikana lentoliikenne pysähtyi käytännössä yhdessä yössä, kun sen jatkamisen kustannus näkyi ihmishenkien menetyksinä. Venäjän hyökättyä Ukrainaan taas aiemmin normaalina pidetty kaupankäynti Venäjän kanssa lopetettiin nopeasti.

Sama logiikka voi hänen mukaansa koskea myös luontokriisiä.

– Ennemmin tai myöhemmin se käy niin ilmeiseksi, että meidän on pakko toimia. Mutta valitettavasti siinä vaiheessa sen lasku on jo kasvanut tosi isoksi.

Tilanne muistuttaa hänen mukaansa taloustieteestä tuttua vangin dilemmaa. Kaikki tietävät suunnilleen, mitä pitäisi tehdä luonnon ylikulutuksen vähentämiseksi, mutta yksittäisellä toimijalla – oli se sitten ihminen, yritys tai valtio – ei ole kannustinta toimia ensimmäisenä.

– Ensimmäinen askel on, että otamme huomioon kaikki talouden pääomalajit. Totuttujen tuotantopääoman ja inhimillisen pääoman ohella luontopääoma on yhtä lailla pääomaa, jota käytetään, joka kuluu ja jota voidaan kerryttää, Paavonen sanoo.

– Tällä hetkellä me kiinnitämme enemmän huomiota julkisen talouden sopeuttamiseen kuin että sopeuttaisimme toimintaa ekologiseen kriisiin.

Siksi talous- ja ympäristöpolitiikan yhteensovittaminen on Paavosen mukaan yksi aikamme vaikeimmista poliittisista kysymyksistä. Ratkaisu ei löydy yksinkertaisesta kasvun lisäämisestä tai sen rajoittamisesta, vaan siitä, miten talous voidaan muuttaa sellaiseksi, että hyvinvointi ei enää perustu luonnon jatkuvasti kasvavaan kulutukseen.